Talvi mielessä

Viime blogi päättyi mustikoiden etsimiseen, joka ei tänä vuonna kovin vaikeata ollutkaan. Mennyt viikko olikin metsäreissujen ja salitreenien myötä melkoista menoa. Mikäs oli kyllä mennessä, kun hyttysistä ei ollut tietoakaan ja kun kroppakaan ei juuri poimimisesta juminut. Viikko piti kyllä päättää kunnon tasurilenkkiin, jossa poltettiin vähän karstoja ja valmistauduttiin samalla kesän kolmanteen tehojaksoon.  Lenkki (50km) sisälsi neljä kuuden minuutin vetoa maksimivauhdilla. Palautus vetojen välillä oli noin kolme minuuttia. Samalla testattiin vähän suoristuskykyä kesken kovan harjoittelun. Hyvä meno jopa yllätti vähän ja irtiottokyky (max. syke 193) kertoi alkukesän harjoittelun tehonneen mainiosti.

Mikäs sitä näissä olosuhteissa.

Majuri (poimuri) päiväunilla.

Laatu kohdillaan vai?

Marjakavereiden eväät.

Joka arvokisoissa urheilijat jaetaan onnistujiin ja epäonnistujiin. Lehdet ovat täynnä juttuja siitä, miksi suomalaiset eivät veny huippusuorituksiin. Totuus on kuitenkin monesti paljon monimutkaisempi. Kuinka moni oli edes terve kisahetkellä? Ennemmin voisi kysyä sitä, kestikö pää kun omat ennätykset piti murskata kenenkään tietämättä ja kuulematta? Itseäni on jopa yllättänyt se, kuinka paljon itsensä piiskaaminen huipputreeneihin vaatii. Keskittyminen on paljon enemmän kuin vain hiljentymistä ennen kisasuoritusta. Omalla kohdallani kaikki lähtee siitä, että kovimpien treenijaksojen aikana kaikki ylimääräiset menot ja häritsevät tekijät pyritään minimoimaan. Tämän jälkeen panostetaan lihashuoltoon, välinehuoltoon, lepäämiseen ja tankkaukseen niin hyvin, että voittamisen nälkä on maksimissaan. Ilman kunnon keskittymistä tunne veisi liikaa ja järki unohtuisi. Tällöin vauhdinjako, epäonni, sää tai muu häiriötekijä voisi pilata tärkeän harjoituksen. Urheilijan arki ja glamour on hyvin usein aika kaukana toisistaan.

Voittamisen ja häviämisen marginaali

Jokaisessa kilpailussa on vain yksi voittaja, vai onko? Kuka itse asiassa on voittaja? Kilpaileehan jokainen urheilija vain voittaakseen ja onhan kilpailun jälkeen voittajan hymy tuttu näky monien huulilla. Penkkiurheilijan näkökulmasta vain päivän nopein on voittaja, joten hymyistä huolimatta monien meno voikin näyttää selviämistaistelulta tai jopa epätoivoiselta ponnistelulta. Tällöin voikin kuulla kuuluisat sanat: "Tuu pois ladulta, siellä on kisat menossa". Suomessa jos missään, vain voittajia arvostetaan.

Urheilijana voittamisen näkökulma on vähän erilainen. Joka harjoituskaudella on monia urheiljoita, joiden harjoituksia siivittää usko tai kipinä voittamiseen. Nämä urheilijat pystyvät väsyneenäkin suoriutumaan rankoista treeneistä. Ne saavat voittamisesta voimaa ja epäonnistumisista nöyryyttä.
Omasta mielestäni kaikki nämä urheilijat, jotka elävät voittaakseen ovat kaikki todellisia voittajia. Valitettavan usein vain harva urheilija saa mahdollisuuden yrittää niin kauan, että niitä voittajina arvostetaan. 

Itse olen tänä kesänä pohtinut moneen kertaan voittamisen ja häviämisen marginaalia. Viime kauden epäonnen takia jouduin kohtaamaan sen totisen totuuden. Jos et voita, niin et oo mitään. Jos et voita, niin saat selitellä ja selitällä ja selitellä. Onneksi en lähtenyt kaksi vuotta sitten kokeilemaan onneani hiihtäjänä, vaan lähdin voittamaan. Vain usko voittamiseen sai minut  viime kaudenkin jälkeen jatkamaan ja voit uskoa, että viime kauden tuoma nöyryys yhdessä voittamisen tahdon kanssa ovat siivittäneet kovempaan ja kovempaan menoon viimeisten kuukausien aikana. Samalla olen kyllä tiedostanut, että tämä on minun viimeinen mahdollisuus onnistua toden teolla. Toisaalta siitä tarttuva epätoivo antaa kyllä sopivaa adrenaliinia harva se päivä.

Rukan jälkeen treenasin idealla voimaa jalkoihin. Tästä vähän kevyemmästä jaksosta tuli noin kahden viikon mittainen. Tämän jälkeen alkoi kesän toinen tehojakso, joka päättyi eilen ja koostui seuraavista treeneistä (tehotreeni on tummennettuna):

To: ap. vuorohiihtovetoja Puijolla (6 *1,6km)
       ip. palauttelu kävellen yli 1h.

Pe; ap. kevyttä tasatyöntöä 60km
      ip.  lepoa ja pienen kurkkukivun lääkintää.

La: ap-ip. mökkiaskareita ja pienen kurkkukivun lääkintää.

Su: ap.  vuorohiihtovetoja Puijolla (6 *1,6km)
      ip. lihaskuntoa salilla (jalat + kädet)

Ma: ap. palauttelu rullahiihtäen 1h 45min.
       ip.  kevyt soutulenkki 1h 20min.

TI. ap. ylämäkivetoja Hankamäessä eli kotimäessä (9*1km)
      ip. palauttelua mummonpyörällä yli 1h

Ke: ap. reipasta Tasatyöntöä 2h
       ip. lihaskuntoa salilla (jalat)

To:  ap. lepo
        ip. reipasta tullahiihtoa  60km (hitaat rullat)

Pe: ap. palauttelu kävellä 1h
      ip.  hieronta 1,5h

La: ap. pyöräilyä 100km
       ip. lihaskuntoa salilla (jalat)

Su: ap. reipasta rullahiihtoa yli 60 km (normaalit rullat)
       ip. lihaskuntoa salilla (keskivartalo ja kädet)

Ma: ap. lepo
        ip. palauttelua rullilla n. 3h (46km)

Ti:   ap. lihaskuntoa salilla (jalat)
        ip. vetoja ylämäkeen sauvoitta hiihtäen (13*0,5km)

Ke:   ap. tasatyöntövetoja ylämäkeen (4*4km + 1*1,5km)
         ip. kevyttä pyöräilyä 0,5h + lihasten huoltojumppaa


Tehojakson alkua varjosti pieni sairastelu, mutta muutoin jakso meni erinomaisesti. Nytkin mentiin vielä aika paljon vauhtikestävyysalueella, mutta pikkuhiljaa mukaan otetaan myös enemmän maksimaalista suorittamista kehittäviä treenejä. Sitä ennen ohjelmassa on kuitenkin huoltavia ja peruskestävyystreenejä muutama päivä. Odotellaan siis, että kunto nousee. Kohta siis kohisee.

Hankamäki - täällä se voittamisen kipinä on saanut alkunsa.

Paras tapa rentoutua - savusauna ja viileä vesi.

Tämän kesän ensimmäinen  kuntotapahtuma tarjosi perustreeniä pyöräillen.

Terveysvinkki: Suhtaudu jokaiseen naarmuunkin oikealla vakavuudella. Bakteeerit ja virukset suorastaan janoavat pieniäkin avohaavoja. Itselle on ollut paljon opettelua siinä, että pientäkää rupea ei saa raapia. Haavat ja naarmut on syytä pestä hyvin ja peittää tarvittaessa.