maanantai 26. tammikuuta 2015

Mäntsälästä asennetta (10km P)

Mäntsälästä lähdettiin ottamaan voittoa ja sitä varten suksien laittoonkin tuli panneuduttua oikein viimeisen päälle. Lopputulos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin voittoisa, sillä Mäntsälän kisassa ei onnistunut yhtään mikään. Hermoilu alkoi jo ennen kisaa kun oikeaa pitotälliä ei tuntunut löytyvän ei sitten millään. Lopulta pitona oli neljää eri voidetta, jotka  muodostivat 15 pitokerrosta (normaali on 4-8).  Ajatuksena olikin luottaa pitovoiteen sijasta mekaaniseen pitoon.

Hermoilu sai kuitenkin jatkoa heti kisan alussa, sillä vauhdin hurmassa hiihtelin kirjainmellisesti harhaan. Tämän jälkeen koitti ensimmäinen nousu,  mutta eihän se suksi pitänyt.  Hermot meni saman tien ja päätin keskeyttää.  Hetken seistyäni mieleen tuli kuitenkin lupaukseni, että maaliviiva ylitetään vaikka käsillä seisten. Toisten urheilijoiden kunnioittaminen on myös osa urheilua ja parhaiten se onnistuu kun antaa kaikkensa silloinkin kun tökkii.  Maaliin siis tultiin ja parempia onniteltiin.

Huono suoritus nostaa aina kiukkua, mutta pysyypä mies ainakin nöyränä. Nyt vain uutta pitotälliä pohjaan ja viikonloppuna taas kuntoa testaamaan.

Eiköhän noista pitoa löydy.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Tammelasta (10 km P) vauhtia

Syksyllä tuli sairasteltua 2 kk ja menetettyä 3 viikkoa (1000 km) ensilumiharjoittelua, joten tunnelmat ennen Tammelan tasurikisaa olivat aika lailla jännittyneet. Takana oli kyllä 6-7 viikkoa hyvää perusharjoittelua (n. 15 tuntia/viikko), mutta maksikestävyyttä kehittäviä treenejä ei juuri ollenkaan ja sitähän kisoissa kuitenkin mitataan. 

Verryttelyssä syntyi jo pientä draamaa kun toisen sauvan sompa särkyi. Onneksi varaosia oli mukana ja lähtöviivalle kerittiin ilman suurempaa kiirettä. Taktiikka kisaan oli yksinkertainen eli TÄYSIÄ alusta saakka vaikka väsähtämisen uhalla. Yllättävän hyvin kestin kuitenkin pahaa oloa ja maaliviiva tuli vastaa ilman pahempia hyytymisiä. Viimeisen 10 minuutin keskiarvosyke oli 186 (max. 190), joka oli n. 10 enemmän kuin kovissa harjoituksissa edellisillä viikoilla. Toista sijaa arvokkaampaa olikin saada taas pahaa oloa oikein urakalla ja saatiinhan sitä. Ensi viikolla kuntoa mitataan Mäntsälän kansallisissa ja luvassa on vähän mäkisempää maastoa. Toivottavasti hengityselimet toipuvat rääkistä nopeasti ja terveempi uusivuosi saa jatkoa. 

Urheilu on täynnä suuria tunteita viikosta toiseen, mutta milloin urheilija kokee ne suurimmat ilon tunteet? Hienosta suorituksesta saa aina hyvän fiiliksen, mutta sitä tunnetta kun jatkat unelmiin uskomista kovista pettymyksistä huolimatta ja sitten kovan aherruksen päätteeksi onnistut. Ei sillä niin väliä ole monesko olit tai olitko edes urheilija, sillä voittajan tunteet saa kokea kaikki ne, jotka päättävät voittaa oman elämänsä haasteet.


Tulokset

Pientä tyytyväisyyttä havaittavissa.

Päivän nopeimmat väri olivat punainen ja sininen.



torstai 1. tammikuuta 2015

Uuden vuoden lupaus

Mennyt vuosi oli taas kerran elämisen arvoinen. Siihen mahtui riemukkaita voittoja, pitkiä sairasteluja, mutta ennen kaikkea kehittymistä hiihtäjänä. Tavoitteet olivat kyllä kovemmat, mutta suunta oli oikea. Uusien lupauksien sijaan päätänkin, että hiihtäjänä lupaan jatkaa siitä, mihin jäin. Asenne oli kohdallaan, mutta tottakai paljosta sairastelusta on pakko jotain pyrkiä oppimaan. Kyseessä oli varmasti ainakin osittain huonoa tuuria, mutta aina pitää pyrkiä parempaan myös palautumisessa.  Kestävyysurheilun suurin haaste onkin harjoitella todella kovaa menettämättä vastustuskykyä. Miten kovaa sitten uskaltaa treenata?   
 
Mika Myllylä kertoi aikoinaan, että harjoittelun pitää olla niin kovaa, että kilpaileminen tuntuu helpolta. Missä se raja sitten menee? Urheilijana sitä odottaa aina suuria harppauksia, mutta oikeastaan harppauksien sijaan pitäisi pyrkiä ottamaan vain pieniä askelia. Hiihto kun ei ole sattumaa ja menestys harvoin urheilijaa yllättää. Jos asenne on kohillaan ja treenivälineet kunnossa, niin treenitulokset ovat verrattavissa helposti kilpailumenestykseen. Hiihto vain on niin vaativa laji, että kovien harjoitusten kestäminen vaatii aina ensimmäiseksi onnistumista lihaskunnon, peruskestävyyden sekä lihashuollon saralla. Jos nämä 3 ovat kunnossa, niin sen rajan kyllä tiedostaa ja kyllä sen vain tuntee kun on aika treenata ryminällä risuja väistelemättä. Pahaolokin on parhaimmillaan hallittua tuskaa, josta pystyy nauttimaan jopa suorituksen aikana.

Ei rakkulat kerro ensisijaisesti kovuudesta vaan pehmeästä ihosta.

Marraskuun keuhkokuume antoi mahdolisuuden tarkastella omaa harjoitteluani perusteellisesti. Aluksi sairastelu harmitti kovasti, mutta sitten tajusin, että tämähän on vain mahdollisuus tehdä asiat vielä paremmin. Joulukuun alusta alkaen olenkin treenannut ahkerasti vain perusasioita. Kisakunto on vielä heikko, mutta tilanne on levollinen ja menestyksen pohja on taas pikkuisen paremmassa kunnossa. Liikelaajuudetkin ovat taas kehittyneet, mikä lisää aina rentoutta tekemiseen. Nöyryyttä ja luovuuttahan se vaatii, kun sairastuu, mutta pienin askelin sitä joutuu terveenäkin etenemään. Haaste numero 4 kuvailee hyvin sitä,  miten itse aloitin jalkatreenit joulukuun alussa eli lyhyesti pylly ylös ja vettä juomaan.

 

 Haaste 4 - Vahvistusta reisiin


tiistai 16. joulukuuta 2014

Uutta ilmettä ja uutta nousua


Olipahan marraskuu! Se, mitä pystyi tekemään, oli se, ettei yrittänyt tehdä mitään. Koville otti ja pahalta tuntui, mutta loppuihan se lopulta. Joulukuun alku on harjoiteltu kevyesti ja viikonloppuna satanut lumi toi kyllä toivoa tupaan oikein kunnolla. Terveystilanne on hyvä ja treeninälkä on valtava, joten nyt ei muuta kuin etiäpäin.

Kisasuunnitelmat ovat vielä auki, mutta joululomalla olisi tarkoitus päästä lykkimään jo muutama kovatehoinen treeni. Ehkäpä sitten tammikuun lopulla numerolappua rintaan ja kuntoa testaamaan ihan toden teolla.

Marraskuun aikana kerkisi miettiä monenlaista ja päällimmäisenä jäi mieleen elämän värikkyys. Kaikkea ei voi hallita tai ennustaa, vaikka kuinka haluaisi. On vain tämä hetki ja sen antamat puitteet. Samalla jokainen hetki määrittää väistämättä tulevaisuutta tavalla tai toisella, halusit tai et. Rakennan tulevaisuutta hiihtäjänä silloinkin, kun en voi tehdä fyysisesti yhtään mitään. Marraskuu menikin henkistä puolta treenatessa eli oman pienen mielen ruokkimista positiivisilla ajatuksilla uudestaan ja uudestaan ja taas kerran uudestaan. 

Kiitos myös teille blogini lukijat yli kymmenestä tuhannesta klikkauksesta! Sekin synnytti monta positiivista ajatusta. Loppuun maistiainen viikonlopun tasuritreenistä (9 kertaa 3 minuuttia)  ja otos tämän kauden edustusasusta.


8 erinomaista syytä pistää kaikki peliin.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Eteenpäin

Kaikki me tunnemme sanonnan: "riittää kun teet parhaasi".  Syyskuun alussa tunsin jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Ei ollut vammoja, ei väsymystä, olin vain niin onnellinen siitä, että vihdoinkin olin saamassa mahdollisuuden urheilla lähellä Suomen kärkeä.

Tästä meni kuitenkin vain viikko ja virus iski tulehduttaen keuhkoputket. Hoitovirheen vuoksi tulehdusta kesti yli 2 viikkoa. Tulehduksen rauhoittuessa alkoi yli kolmen viikon toipumisaika, jota seurattiin millin tarkasti keuhkolääkärin ohjeistamana. Lopuksi sain palautteen monien verikokeiden ja kuvausten jälkeen: "olet täysin terve ja sinussa ei ole jälkeäkään sairastumisesta".

Tämän jälkeen aloitin uuden valmistumisen kohti tulevaa kautta. Olin saanut jo riittävästi lumituntumaa ja nyt pääsin kirjainmellisesti treenaamaan. Kuntoa seurattiin edelleen äärettömän tarkasti ja terveyden eteen tehtiin kaikki mitä osattiin. Aloinkin päästä jo hyvään vauhtiin ja kolmen viikon lumileirikin oli vasta aluillaan. Tiesin mitä tehdä ja tein sen niin hyvin kuin osasin.

Kaikki voi kuitenkin muuttua yhdessä yössä tai pitäisikö sanoa yhdessä hetkessä keskellä kirkasta päivää. Tämän viikon keskiviikkoaamuna ohjelmassa oli vauhtikestävyyttä. Treeni sujui mainiosti ja mies oli tyytyväinen. Sitten vain kaikki muuttui. Kuin salama kirkkaalta taivaalta bakteeri iski, kuume nousi ja olinkin pedin oma. En ollut aikuisiässä kuumetta sairastanut, joten 39 lämpöastetta säikäytti pahemman kerran. Seuraavan päivän testitulokset ja oireet (yskä, kuume, päänsärky, voimattomuus ym.) kertoivat karun totuuden eli minun sisälläni on alkava keuhkokuume.

Olin täysin sanaton ja totuuden tajuaminen tuntui niin epätodelliselta kuin se vain tuntua voi. Totta se kuitenkin oli ja edelleen on. Tällä hetkellä olen sairaslomalla, palkattomalla virkavapaalla ja omistan yhden sängyn Saariselältä. Se miksi jaksan kuitenkin katsoa edelleen eteenpäin on se, että minun ei tarvitse katsoa taaksepäin. Tein parhaani ja pää pystyssä odotan parempaa huomista. En tiedä milloin pääsen taas treenaamaan, mutta sen tiedän että täältä vielä tullaan. Loppuun iso kiitos teille, jotka jaksatte tukea.  Jokainen tsemppi tekee tästä loputtoman tuntuisesta yskimisestä ainakin vähän helpompaa.



 Maanantai - Videoklippi jalkatreenistä



Keskiviikko - Vuokatin ensilumenladun lähtöpaikka.


lauantai 25. lokakuuta 2014

Treenikaveri

Yksin vai yhdessä? Kestävyysurheilu on yksilölaji, jossa menestyminen edellyttää täydellistä keskittymistä omaan tekemiseen. On tunnettava oma kehonsa ja ennen kaikkea uskallettava edetä sen ehdoilla kohti päämäärää. Kuulostaa helpolta, mutta niin monta kertaa uskallus muuttuukin peloksi ja pelko virheiksi. Oletko sinä juossut koskaan turhaan mainosten tai TV-tähtien houkuttelemana ympäri ostoskeskuksia ostamassa luvattua terveyttä, kauneutta, energiaa tai vaikkapa kestävyyttä. Lopuksi olet vain todennut pettyneenä olevasi se poikkeus, johon mikään pillerikään ei tehoa. Itse olen kuullut montaa kertaa seuraavia totuuksia: et voita koska olet liian vanha, et kehity koska et voi juosta ja et pärjää koska sinulla ei ole valmentajaa. Toisaalta minun kehoni tuntee nuoruuden voimaa, nauttii rullahiihdosta ja neuvoo milloin pitää levätä ja milloin treenata.

Tällä viikolla olen saanut seurata läheltä yhden maamme kovimman urheilijan Jarmo Rissasen arkista aherrusta. Menestyksestä huolimatta huoltorekkaa, valmentajaa, hierojaa tai keittäjää ei näy missään kun kello soi 6.45 ja päivä alkaa. Päivän ensimmäistä treeniä ennen on laitettava aamupalaa, venyteltävä ja voideltava sukset. Treenin aikana ihmisiä pyörii ympärillä, mutta keskittyminen ei horju. Treenin jälkeen ei märässä paidassa täristä ja ennen ruoan laittoa käydään myös suihkussa. Ruoan jälkeen koittaa lepoa ja valmistautumista toiseen harjoitukseen. Toinenkin treeni sujuu omaan tekemiseen keskittyen ja taaskaan treenipaikalle ei jäädä juttelemaan vaan palautumisesta huolehditaan viimeisen päälle. Illalla kuivaillaan treenivaatteita, seurataan leposykettä, suunnitellaan seuraavaa päivää, venytellään, tankataan ja mennään ajoissa nukkumaan. Kaiken tekemisen lähtökohtana on keskittyminen omaan tekemiseen. Emme ole Jarmon kanssa treenanneet peräkkäin, mutta sama päivärytmi ja asenne tekemistä kohtaan on yhdistänyt ihan kuin olisimme treenanneet yhdessä. Kuinka hienoa onkaan tuntea periksiantamaton treenikaveri, jonka pelkkä esimerkki rohkaisee silloinkin kuin oma keho käskee levätä tai harjoitella eri tavalla kuin muut.

Ei myö hymmyillä sil ei tiija vaikka joku näkis.
 

Loppuun vähän yhteenvetoa, sillä Vuokatin ensilumileiri (9 päivää) alkaa olla yhtä hiihtotreeniä lukuun ottamatta paketissa. Olosuhteet olivat erinomaiset ja hiihtokilometrejä kertyikin n. 350.  Hiihdon lisäksi leiri sisälsi pyöräilyä (4-5h) ja pari lihaskuntotreeniä. Astmaongelmien vuoksi leiri alkoi melko hermostuneissa tunnelmissa ja maanantain lepopäivä otti aika koville, mutta tiistaista lähtien  meno oli viimeisen päälle hyvää ja mainittakoon että kaksi hiihtotreeniä tuli hiihdettyä pelkällä tasatyönnöllä.

Lokakuun hiihtokeli.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Unta ja lunta


Treenitunnit kasvussa, mutta
kilometrit laskussa.



  



Viimeiset neljä viikkoa on tuntunut kuin pahalta unelta, sillä ensimmäiset 15 päivää meni sairastellessa ja loput on kulunut toipuessa. Onneksi toipuminen on kuitenkin edennyt ja lauantaina lähdetäänkin tämän syksyn ensimmäiselle lumileirille Vuokattiin. Suunnitelmissa oli päästä jo muutaman kerran testaamaan hiihtokuntoa, mutta näillä näkymin kovavauhtisia treenejä pitää vielä välttää. Vielä on kuitenkin riitävästi aikaa päästä huippukuntoon ja tuleva leiritys tarjoaa kyllä riittävän hyvät puitteet hiihtokunnon löytymiseen. Vuokatin jälkeen on viiden päivän lepojakso, jonka jälkeen lähden kolmen viikon mittaiselle lumileirille Vuokattiin (1vko) ja Saariselälle (2vkoa). Mieli on siis toiveikas, mutta valehtelisin jos treenitauko ei olisi ottanut koville. Toisaalta jokaisella on omat haasteensa ja heikot hetkensä ja niistä nouseminen voi joskus saada ihmeitä aikaan. Viimeisen viikon aikana en ole siis voinut rasittaa keuhkoja vielä kovilla hiihtoharjoituksilla, mutta sen sijaan olen pyrkinyt vahvistamaan tasatyöntöä normaalia enemmän eli olen tehnyt matalasykkeistä harjoittelua, joka on kehittänyt tasatyönnössä vaadittavia omainaisuuksia. Tämä on tarkoittanut pientä improvisointia ja uusien treenimuotojen käyttämistä. Viime viikon lauantaina tein esim. käsisalin (1,5h) aamulla ja loppu päivän hakkasinkin halkoja (5-6h). Iltapäivän suorituksista löytyy myös lyhyet videoklipit alla olevaa linkkiä klikkaamalla.

 Videoita halkomistreenistä 


Tämän lisäksi olen polkenut normaalia enemmän maantiepyörällä vastusta käyttäen, kuten yllä olevasta kuvasta näkee. Pyörä lähtee myös mukaan lumileireille taaten näin riittävästi palauttavia lenkkejä. Palautumisen merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa sillä elimistö ei ole kone eikä koskaan muutu koneeksi. Näillä mietteillä siis kohti lumileirejä, joten ei muuta kuin eteenpäin asenteella vaikeuksien kautta voittoon.